Hae
Outi Karita

Vanhemmuus – Enemmän kuin kokopäivätyö

”Tää on enemmän kuin kokopäivätyö,
tää on äitiyttä ja vanhemmuutta.”

Ylläoleva lause tulvi mielestä sanoiksi tällä viikolla, kun kirjoitin instaan postausta. Puhtaasta ajatuksenvirrasta tuo lause syntyi ja se jotenkin kolahti ja jäi ajatuksiini. Ajattelin tuota ajatuksenvirtaa jatkaa nyt tänne blogin puolelle, katsotaan mitä syntyy…. Tuo instagram päivitys lähti alkujaan siitä, kun sain palautetta, miten hyvin kahden lapsen kotiäitiys näyttää meillä asettuneen ja miten rennosti osaan ottaa, millainen fiilis välittyy täältä teille, rento ja lämmin. Sitä haluankin elämän olevan, mutta eihän se sitä aina ole. Pääpaino ehdottomasti on positiivisuudessa, rentoudessa, hetkessä elämisessä, lapsentahtisuudessa, lempeydessä…. juuri siinä, mikä eniten välittyy mun somessa, kuitenkaan salailematta myös sitä, ettei tää aina ole helppoa.

Multa myös usein kysytään kahta asiaa. Kysytään miten olen aina niin positiivinen ja kysytään, suutunko koskaan ja onko mulla huonoja päiviä. Kaikenlaiset tunteet kuuluvat myös mun elämään ja juurikin sitä ajattelen kumpuavan sen mun perusluonteen, joka näyttäytyy vahvimmin myös ulospäin eli positiivisuuden. Kun on avoin kaikille tunteille, antaa niiden tulla, käsittelee ne ja päästää ne pois, niin silloin on myös enemmän tilaa aidolle positiivisuudelle.

Rehellisyyden nimissä, välillä kyllä hommat on hanskassa, mutta hanskat hukassa. Mulla on huonompia päiviä, kokonaisia päiviä kun koen olevani ylikuormittunut henkisesti, joskus siihen päälle vielä fyysisestikin. Silloin en todellakaan pysty antamaan parastani äitinä ja puolisona. Tähän liittyy vahvasti se, että omat perustarpeet, (kuten ruoka ja lepo) ja yksilölliset tarpeet (esim. itselläni riittävä oma aika ja omat mielenkiinnon kohteet) eivät ole saaneet riittävästi huomiota eivätkä ole tarpeeksi täyttyneet. Niiden ei tarvi täyttyä 100 prosenttisesti, mutta riittävästi ja kun ne eivät riittävästi täyty niin sitä ylikuormittuu. On vahvuutta tiedostaa näitä tarpeitaan, jolloin tietää ylikuormittumisenkin hetkellä mistä on kyse. Aina sitä ei pysty heti näkemään, mutta kun muistaa vähän vetää happea ja pysähtyä niin voi hoksata mistä oikeastaan on kyse. Voi pysähtyä miettimään, mitä tarvisin nyt ja jos se vain on mahdollista mahdollistaa niin tarttua siihen. Kuten eräs ilta, kysyin voisinko hetkeksi lähteä yksin ulos tai eräs toinen ilta, kun sulkeudin vauvan kanssa kaksin makkarin ja uppouduin kirjaan.

Se, että äitinä haluaa antaa kaikkensa lapsilleen, niin tarvii myös pitää huolta omasta itsestään. Kuten jo sanottu, silloin myös pystyy itsestään antamaan enemmän. Itse sitä kuitenkin on päävastuussa siitä omasta hyvinvoinnistaan. Puoliso, läheiset ja ystävät pystyvät siinä auttamaan tiettyyn pisteeseen asti olemalla elämässä läsnä, huomaten ja huomioiden. Kukaan muu ei kuitenkaan tiedä kuin itse, mitä tarvitsee, kukaan muu ei pysty niitä kaikkia tarpeita täyttämään. Joskus kyse on läheisyyden tarpeesta ja tottakai siihen tarvitaan toista ihmistä.

Sitä pystyy anatamaan itsestään enemmän, kun itse voi hyvin!

Palataan noihin ylikuormittumisen hetkiin, kun ei pysty antamaan parastaan. Silloin ei jaksa olla niin kärsivällinen eikä aina huomaa pysähtyä siihen lapsen tasoon vaatimuksineen. Ei kestä sitä, ettei kaikki kulje niin kuin minä nyt haluasin ja kaikki toiminnot lapsen kanssa nyt vaan takkuaa. Paljon kyse on myös siitä, että se oma olemus heijastuu lapsen käytökseen, joka taas lisää sitä omaa ylikuormittumista ja noidankehä on valmis. Tiedän myös, ettei lapsen käytös ole aina venhemmasta lähtevää, mutta usein sellaiseen uhmakkaaseen käytökseen ja ei toivottuun käytökseen syyt löytyvät kyllä, milloin nälästä, milloin väsymyksestä ja joskus se on myös sitä lapsen kehityksen tahtoikä, joskus heijastusta vanhemman tunnetilasta…

Silloin kun on itsellä hyvä olla, nämä vaikeat tilanteet handlaa paljon paremmin ja noidankehä ei lähde rullaamaan. Päivästä ei tule mun sanoin ”hölmöilypäivää” aamusta iltaan vaan se saadaan paremmin haltuun ja stopattu se ei toivottu meininki. Kirjoitin siihen aiempaan instapäivitykseeni….

Tää kotiäitiys on ihan mun juttu, vaikka ne hanskat välillä hukassa olisikin, pinnaa kiristäisi ja vaikka välillä tulee niitä huonompia ylikuormitushetkiä. Ne on kuitenkin vain hetkiä, jotka kaikki positiivinen päihittää ja kun pääasiassa homman itsekin koen klaaraavani ihan kiitettävästi.
En vaihtaisi tätä mihinkään!

Palatakseni lauseeseen, ”tää on enemmän kuin kokopäivätyö….”.

Tässä tosiaan ollaan 24/7, ollaan sitä sitten aidosti läsnä tai vähän sinnepäin läsnä, ollaan lasten kanssa tai ei, niin vanhemmuus kulkee aina mukana. Sen voi hetkeksi päästää vapaalle, mutta se silloinkin pysyy matkassa vai voiko joku sanoa, että ns. vanhempien yhteiselle lapsivapaalle lähtiessä ei olisi heti valmis vastaamaan puhelimeen ja ottamaan taksia alle jos lastenhoitajat soittaa tai lähteä vaikka hieronnasta kesken kaiken jos puoliso kotoa ilmottaisi, että nyt on sattunut jotain vakavampaa… Kaikessa ihanuudessaan vanhemmuus tuo myös suurta vastuuta ja myös pelkoa.

Kotiäitinä sitä on todella paljon lasten kanssa ja mä aidosti pidän kotiäitiydestä. Se ei tarkoita, että mä täysillä nauttisin joka hetkestä. Se ei tarkoita etteikö hermoja kiristäisi koskaan ja ettenkö kaipaisi irtiottoja. Mulla jäi viime vuonna välistä se kaipaamani irtiotto, yksin hotlayö ja vuorokausi toisessa kaupungissa, yksin itseni kanssa. Se jäi välistä, kun en olisi siitä saanut sitä irti, mitä kaipasin ja vaikka sitä kaipasin, niin raskauspahoinvoinneissa se ei enää vaan houkuttanut ja nytkään sille ei ole toviin oikea aika vaikkei olisi koronaakaan.

Se on mulle luontevampaa, että mä tuon somessa enemmän esiin sitä positiivista meininkiä. En kuitenkaan salaile sitä, että joskus on vaikeampiakin hetkiä. Kerron niistäkin välillä, mutta en kuitenkaan isosti niillä retostele, joten päälimmäiseksi fiilikseksi mun somesta varmasti jää sellainen hyvä meininki. Mulla ei myöskään omina huonoina hetkinä aukea se instan stoorin kuvaaminen, sille ei ole silloin tilaa. Mun fiilis tehdä somea syntyy hyvinä hetkinä ja huonojenkin hetkien kertominen syntyy silloin kun ne hetket alkavat vähintäänkin purkautua ja silloin saatan niitä avata someenkin ja vähän puhkuakin. Pyrin kuitenkin olemaan aito itseni somessa ja olen hyvin avoinkin tiettyyn pisteeseen asti. Olen elämän monista hyvin kipeistäkin asioista täällä kertonut ja kirjoittanut. Haluan kuitenkin aina kunnioittaa myös toisia ihmisä ja heidän yksityisyyttään näissä asioissa.

Vanhemmuudesta on hyvä tuoda kaikkia puolia esiin. Vaikeiden asioiden esille tuominen antaa vertaistukea ja positiivisen tuominen esille inspiroi ja välittää myös hyvää fiilistä, joka saattaa myös tarttua. Näistä kummastakin saan itse ainakin juuri tämän suuntaista palautetta seuraajilta.

Asia, mikä mua välillä häiristee toisten julkisissa teksteissä on se, miten niitä vanhemmuuden vaikeita hetkiä puidaan todella ikäävään sävyyn. Jos ajattelen, että tämä some on myös eräänlainen nykyajan vauva-/lapsuusajan kirjanen, niin halausinko itse omista vauvakirjoista lukea, saati että ne olisi monen muunkin luettavissa seuraavanlaisia muistelmia

”v…u kun tuo lapsi vaan kitisee, eikä sillä oo mikään hyvin, kauheeta rääkyntää vaan pitää aamusta iltaan” 

Niin no enpä haluasi….  Voisiko asiaa avata toisella tavalla.jos haluaa purkautua. Kerron mäkin joskus, että tänään on ollut hieman raskas päivä, kun taapero käy kierroksilla tai vauva ollut itkuinen kun tainnut olla masuvaivoja. Jokainen toki toimii niin kuin toimii ja tuo ajatuksiaan esiin itselle luontaisella tyylillään, mutta näin ajatuksena kuitenkin, voisiko sitä omaa tyyliään pysähtyä miettimään syvemmin joskus. Tämä on kauan pyörinyt myös ajatuksissa, joten nytpä tuli tämäkin kannanotto esille tuota. Asioita voi tuoda monin tavoin esiin ja itse kehottaisin aina siihen toista kunnioittavaan sävyyn. Toisaalta puhuu jotkut todella rumasti suoraan lapsellekin… Tästä kirjoittikin Monna omassa blogissaan postauksessa Kaksi asiaa, jota en ymmärrä

Mullahan on työ lastentarhanopettajana ja on aivan eri asia olla lastentarhanopettajana parinkymmenen lapsen ryhmässä kuin äitinä! Se on aivan eri asia. Kun esikoinen syntyi, mä kipuilin tiettyjä asioita, jotka nousivat pintaan. Sieltä nousi se, että tahattoman lapsettomuuden jälkeen vihdoin olin äiti, sekin jotenkin vielä purkautui vahvasti tunnetasolla. Kipuilin millainen äiti halsuin olla ja millainnen en. Tiettyjä oman elämän kokemuksia suhteessa omiin vanhempiin ja omaan lapsuuteen nosti hyviä muistoja ja asioita esiin, mutta kyllä niitä kipeitäkin. Toista lasta odottaessa sitä mietti, että mites tää arki sitten sujuu kahden lapsen kanssa, touhukkaan taaperon ja pienen vauvan. Oma vanhemmuus oli jo saanut muotojaan ja itsetunto äitinä kasvanut, mutta sitä silti mietti, että miten kaikki sitten klaarataan, kun on halu huomioida lastentahtisuus kummankin kanssa ja tietty myös edelleen ne omat tarpeet, parisuhde ja kotihommat. Onneksi sentään omat vaatimustasot on osannut laskea eikä vaadi kuitenkaan liikoja itseltään.

Kotiäitiys kahden lapsen kanssa yllätti positiivisesti, arki on löytänyt hyvin uomansa ja rytminsä!

Vanhemmuus on mitä ihaninta, ihan elämän paras asia! Pysähdyn usein ihmettelemään, että onko tää oikeasti mun elämää, että mulla on kaksi pientä lasta, jotka tuovat niin uskomattoman paljon rakkautta ja iloa mun ja meidän elämään.

Siinäpä se, ajatusteni purkautuminen tästä kaikesta.

Herättikö tää sussa ajatuksia?

Lue myös

Taaperon matka esikoisesta isoveljeksi

Tytsy, pieni hymytyttömme 1 kk

Meidän arki – Tiistai touhua täynnä

Mitä kuuluu? – Huhtikuu

Seuraa instassa meidän menoa ja fiiliksiä

@outikarita

Yksi kommentti

  1. Stiina kirjoitti:

    Paljon kyse on myös siitä, että se oma olemus heijastuu lapsen käytökseen, joka taas lisää sitä omaa ylikuormittumista ja noidankehä on valmis. Tiedän myös, ettei lapsen käytös ole aina venhemmasta lähtevää, mutta usein sellaiseen uhmakkaaseen käytökseen ja ei toivottuun käytökseen syyt löytyvät kyllä, milloin nälästä, milloin väsymyksestä ja joskus se on myös sitä lapsen kehityksen tahtoikä, joskus heijastusta vanhemman tunnetilasta…

    Tää niin tuttua etenkin nyt korona aikana ollut. Monesti puhissut itsekseni, että ompa tuo lapsi tänään hankala ja tajunnut illalla, että minä se hankala olin. Koska niinä päivinä kun itse tosi hyvällä fiiliksellä, niin kummasti 3v ei uhmaa ym oikeastaan ollenkaan vaan on se oma ihana itsensä ne päivät.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *