Hae
Outi Karita

Läsnäolo vs. Some

Puhun paljon läsnäolon merkityksestä toisinaan, sometan myös paljon. 
Sainkin joskus kysymyksen, että miten ehdin olla läsnä kun sometan niin paljon.


 

Paljon somettava saattaa luoda harha-ajatuksen somettavansa kokoajan ja kertovansa kaiken somessa. Ihmiset saattavat luulla, että tietävät kaiken mun/meidän elämästä, tietävät mitä mulle kuuluu, vaikka tosiasia on se, että some on vain pintaraapaisu, vaikka instastoori päivittyisikin joka päivä. Päästääkseen syvemmälle tarvii olla läsnä mun elämässä ja mä arvostan ja oon hirmu kiitollinen siitä, että mulla on läsnäolevia ihmisiä ympärilläni. Mäkin haluan olla sellainen!

Mä haluan olla läsnä mulle tärkeille ihmisille, asioille joihin lähden mukaan ja itselleni. En aina tässä onnistu, en ole yli-ihminen. Jokainen meistä joskus saattaa laiminlyödä kaikkia edellä mainittuja ja joskus sitä voi tarvita ystävällisen herätyksenkin, että ”hei, olis kiva kuulla susta useammin” tai ”oothan muistanut ottaa aikaa myös itelles”, joskus myös saatan todeta pojalleni, ”anteeks, äiti ei heti huomannut”. Noh, poika osaa kyllä hakea huomion, silloin kun haluaa ja silloin sen saakin heti! Tällaiset tilanteet ei vaadi kuitenkaan somea, sitä voi olla ihan uppotunut omiin ajatuksiinsa ja puuhinsa, joskus siihen someenkin.

Kotosalla somettaminen mulla kuitenkin pääasiassa tapahtuu silloin kun olen itsekseni, pojan nukkuessa tai viihtyessä omissa touhuissaan. Ei hän tarvi mua joka ainut sekunti. Joskus hänkin saattaa näkyä jollain pätkällä mun sylissä tai touhuissaan, joku pätkä saattaa olla meidän yhteisistä touhuista, mutta en nyt pidä sitä vaarallisena tai läsnäolon laiminlyömisenä. Luka viihtyy paljon omissa touhuissaan ja saa vastauksen tarpeisiinsa kun niitä on, hurjasti me myös puuhataan joka päivä kaikenlaista ihan somen ulkopuolella.

Välillä kysytään, mitä Riku tuumaa mun sometuksesta. Se on tottunut siihen ja itsekin paljon selaa kännykkäänsä, puolin ja toisin joskus saatetaan toisella huomauttaa, että mitäs sä nyt niin paljon näpytät tai selaat kännykkää. Kuvailen meidän yhdessäolessakin joitakin pätkiä välillä, mutta ne on aika lyhyitä pätkiä pidemmistä ajoista kuitenkin ilman kuvailuja ja tietenkään en laita Rikusta tai muistakaan ihmisistä mitään, mitä he eivät halua laitettavan. Vai olenko joskus kuvannut vaikkapa läpi meidän treffit insta stooria, ei ole tapahtunut eikä tapahdu!

Toisten ihmisten seurassa ollessa haluan keskittyä siihen seurassa olemiseen, joskus joku pätkä tulee kuvattua vaikkapa instaan, mutta useammin käy niin, että koko kännykkä unohtuu ja jälkeenpäin saattaa harmittaa, ettei ole tullut otettua kuvia muistoiksi. Itseäni häiritsee hirmuisesti se, että jos olen jonkun kanssa, joka on kokoajan kännykällä, jopa hänelle puhuessani, saataa toinen samalla näpyttää jotain. Sellainen myös kyllä häiritsisi, jos toinen kuvaisi kaiken koko ajan vaikkapa sinne instastooriin, jonkun pätkän tai kuvan ottaminen on kuitenkin eri asia silloin kun se ei häiritse ja keskeytä. Siinä ei koe itseään oikein kuulluksi ja tärkeäksi jos toisen huomio on kännykässä. Toki joskus pitää laittaa joku viesti tai vastata puheluun, mutta itse silloin sanon, sori hei, mä vastaan yhtäkkiä tähän. Puhelin mulla on usein niin kotona kuin kulussakin värinällä, koska en pidä että sen soiminen keskeyttää mun omat jutut tai häiritsee vaikkapa treffejä, ehkäpä hieman outo tapa, mutta jo monia vuosia ollut käytäntö mulla ja joskus kun puhelimessa on äänet, niin en edes tajua, kun mun puhelin soi, että se on mun puhelin, heh. Värinä ei häiritse niin paljoa ja useimmiten senkin ihan huomaan jos puhelin vaan on lähettyvillä, mutta mun mielestä aina ei tarvitse olla tavoitettavissa.

Valokuvaus on sitten taas juttu, mitä teen oli somea tai ei. Mut jo nuorena tunnettiin siitä, että mulla oli kamera aina mukana ja silloinhan kuvat ei edes menneet mihinkään muualle kuin kotialbumiin filminauhalta kehitettynä. Mun isä on aina paljon kuvannut ja kuvaamisen olen siis kotoa jo omaksunut. Valokuva-albumien teko laahaa pahasti jäljessä, mutta niin haluan hetkiä tallentaa. Joskus sanonutkin, että jos oma koti palaisi niin materianmenetyksestä pahin olisi valokuvat, onneksi ne nykyään tallentuvat muuallekin kuin perinteisiin albumeihin. Kuvia tuleekin välillä otettua ihan tuhottomasti, tykkään kuvata hetkiä ja kauniita asioita ja niitä on tuon pojankin touhuista paljon!

Summa sumarum, mun mielestä sometus ei kuulu perheen yhteiseen ruokapöytähetkeen (muutakuin sen ruokakuvan ottamisen verran, heh) ja rajoitetusti muiden ihmisten parissa ollessa, niin ettei se häiritsisi itseä tai muita. On tärkeää muistaa olla läsnä toisille, mutta on myös tärkeä huomata olla läsnä itselleenkin. Yksinkin ollessa sitä voi keskittyä omiin ajatuksiinsa, ympäristöön tai johonkin muuhun välillä kuin someen. Tän postauksen kuvat on otettu kesäkuussa eräältä lintutorni retkeltä, puhelin oli tälläkin kertaa enemmän taskussa kuin kädessä, enemmän nautittiin ihanista maisemista ja yhdessäolosta ja seurasta kuin somesta, mutta pakko oli kuvata myös kauniita maisemia, harmi vain ettei ollut järkkäri mukana, koska valokuvaus <3


Oliko tässä punaista lankaa?
Ajatuksenjuoksua nyt ainakin, joku sai ehkä kiinnikin ja keskustelu on avoinna kommenttikentässä!

Tämän myötä ihanaa viikonloppua!

Jonkun verran meidän touhut ja mun ajatukset ja höpinät taas päivittyy stoorin puolella. Nyt on silti selkeästi päivittynyt vähemmän kun Riku on lomalla varsinkin niinä päivinä kun touhutaan paljon yhdessä.

IG

@outikarita

Lue myös hieman eri näkövinkkelistä läsnäolosta

Sisäisestä rauhasta ja läsnäolosta voimaa

Stressi vs. Läsnäolo

Läsnäolon vaikeus ja voima

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *