Hae
Outi Karita

Kiintymysvanhemmuus – Olenko kiinni vauvassani?

”Syntyessämme meille tuli tarve tulla rakastetuksi,
emmekä me koskaan kasva tuosta tarpeesta irti.”

Olenko kiinni vauvassani?

Olen toki paljon vauvassani kiinni. Vauvan läheisyyden tarve on mun mielestä vain ja ainoastaan hellyyttävää. Mun tärkein tehtävä on olla tuota pientä tuhisijaa varten ja vastata hänen tarpeisiinsa, hän on mun elämän prioriteetti numero yksi. Rikun ollessa kotona saadaan jaettua pojan kanssa oloa. Välillä ollaan kaikki kolmisin, välillä meistä vanhemmista toinen pääsee itsekseen puuhailemaan mitä sitten puuhaileekin tai huilaa ja joskus päiväuniaikaan saadaan kummatkin irrottauduttua pojasta. Viihtyyhän hän välillä hetkiä sitterissä tai leikkimatolla, poissa sylistäkin, mutta ei oikein yksinään eikä tarvikaan. Kun mä olen pojan kanssa haluan olla läsnä hänelle.

Nykyään on onneksi viisastuttu ja puhutaan paljon vauvantahtisesta imetyksestä ja myös vauvantahtisesta elämästä. Mikä kiire ja tarve tässä muunlaisenkaan elämään olisi. Tuo pieni tuhisija on vain hetken vauva ja meidän tehtävä vanhempina on olla häntä varten. Voinko opettaa hänet liikaan läheisyyteen, irtautuuko hän koskaan sylistäni tai rinnastani? Vauvalle eikä isommallekaan lapselle voi antaa liikaa läheisyyttä, näin mä ajattelen! Jos esimerkiksi puhutaan läheisriippuvuudesta niin itse ajattelisin sen johtuvan ennemminkin liian vähäisestä lapsuusiän läheisyydestä kuin liiallisesta. Jokaisella meillä on läheisyydentarve ja mikäli sitä ei tyydytetä lapsuudessa niin se jää taakaksi elämään, tarpeeksi johon ei ole saanut riittävää vastakaikua. Tämä on siis täysin omaa pohdintaani ja ajatustani.

kiintymysvanhemmuus

Joskus kuulee, ettei vauvojen joka inahdukseen tarvi reagoida eikä varmasti tarvikaan, mutta entäs itkuun? Toiset on sitä mieltä edelleen, että on hyvä oppia alusta alkaen ettei äiti välttämättä heti vastaa, ettei itkut aina auta ja että kyllä se itku loppuu. Mun mielestä tää on hyvin kylmää ajattelua. Ei vauvat kiusallaan huuda, heillä on oikeasti jokin tarve tai jokin huonosti. Itku on vauvan tapa kommunikoida ja kertoa, että nyt tarvitaan jotain tai nyt jokin on huonosti. Itku usein yltyy kunnes siihen vastataan. Synnytysvalmennuksen kätilömme Eliisa Karttunen sanoi hyvin sanoessaan ettei vauvat lopeta itkuaan, koska oppisivat rauhoittamaan itsensä. Ne lopettavat itkun kun heidän tarpeeseensa ei vastatakaan. Mulle tuli tästä oikeasti hyvin surullinenkin mieli, miksei joku haluaisi vastata oman lapsensa tarpeeseen. On välillä sydäntä raastaavaa kun ei heti pääse jostain syystä vastaamaan itkuun ja itkua joutuu kuuntelemaan. Kyllähän näitä tilanteita tulee. Kerran automatkalla kun meidän poika heräsi autossa ja alkoi itkeä, tunnistin itkun maidon tarpeeksi. Eri itkut oppii kyllä tunnistamaan. Meillä ei ollut pitkä matka kotiin, ehkäpä 5 minuuttia, joten päätettiin koittaa nyt päästä kotiin asti. Itku loppui vähän ennen kotipihaa ja ajattelinkin, hyvä, ei hätää. Kun näin poikani surkean ilmeen kaukalossa teki kyllä pahaa ja pyytelin monesti pojalta anteeksi, halailin ja pussailin ja sitten tissiteltiin ihan kunnolla. Välillä itkuun auttaa syli ja silloin joku saattaakin ajatella että eihän siinä mitään hätää sitten ollutkaan, mutta oli siinä. Silloin vauvalla oli tarve syliin, läheisyyteen, seuraan. Läheisyydentarve korostuu usein myös eri kehitysvaiheissa. PregLife sovelluksessa on hyvin kerrottu itseasiassa noista kehitysvaiheiata, vauvan yleisistä reagoinneista ja tarpeista niihin liittyen.

kiintymysvanhemmuus

Imetykseen ja pulloruokintaankin liittyen koen vauvantahtisen syöttämisen hyvin tärkeäksi. Entisajan kolmen tunnin syöttövälit ja maks 20 minuutin syöttöajat ovat höpönhöpöä nykyään eivätkä palvele lasta eikä äitiä. Edit. tässä tarkoitan rintaruokinnan rajoittamista, toki varsinkin alkuun ja keskosilla pidettävä huoli, että syövät tarpeeksi usein. Alkuun sairaalassa meilläkin katsottiin että vähintään 3-4 tunnin välein vähintään söisi. Ennen sairaalassakin vauvat tuotiin äideille syömään kolmen tunnin välein ja väleissä hoitajat antoivat vettä pulloista kun vauvat itkivät, itkivät nälkää ja läheisyyden kaipuuta. Äideillä saattoi loppua maidontulo jo hyvin varhainkin. Vauva rinnalla ollessaan tekee myös sitä maidontilausta. Ruokinnan määrä ja tiheys viestittävät rinnoille maidon tarpeen määrästä ja tiheän imunkaudet on juuri tätä lisämaidon tilausta, silloin ei kannata pelästyä, etteikö oma maito riittäisi vaan antaa lapsen olla rinnalla niin paljon kuin vauva haluaa. Imetyksen tuen sivut kannattaa ottaa haltuun jokaisen imettävän.

Kiintymysvanhemmuus

Huomaan omavaani paljon ajatuksia ja toimintamalleja, jotka liitetään käsitteeseen kiintymysvanhemmuus. En mitenkään ole ennalta ajatellut toteuttavani mitään tiettyä kasvatus ja hoitofilosofiaa, vaan toimivani meille hyvältä tuntuvalla, meille luontevalla tavalla. Kuitenkin meidät voisi varmaa nimetä kiintymysvanhemmuusperheeksi ja olen käynytkin muutamissa KiVa-kahviloussakin jo, kun olen huomannut ajatusten sopivan yhteen.

Kiintymysvanhemmuus on vauvojen ja lasten hoitofilosofia, jossa keskiössä on lapsen tarpeiden tunnistaminen ja niihin vastaaminen ihmiselle lajityypillisellä tavalla. Kiintymysvanhemmuuden tavoitteena on edistää vahvan ja positiivisen kiintymyssuhteen muodostumista lapsen ja aikuisen välille. Tietyt vauvanhoitotavat ovat kiintymysvanhemmuusperheissä yleisiä. Korostin alta ne, jotka sopii meihin;

Pyrkimys luonnonmukaiseen syntymään, mikäli äidin ja vauvan vointi sen sallii

Runsas ihokontakti ja perhepedissä nukkuminen

Kantaminen sylissä kantovälineiden avulla tai ilman (ilmeisesti tarkoitetaan paljoa kantamista)

Pitkään jatkuva imetys ja lapsentahtinen vieroittuminen, meillä tällä hetkellä ainakin vauvantahtinen imetys ja tavoite myös edellä mainittuun.

Vessahädästä viestiminen

Vauvantahtinen hoiva

Hoitotapoja oleellisempaa on kuitenkin vauvaa ja lasta kunnioittava kohtaaminen ja pyrkimys ymmärtää häntä kokonaisvaltaisesti. Lapset ovat myös ohjauksen tarpeessa olevia ja taidoiltaan pikkuhiljaa kehittyviä. Fyysinen ja psyykkinen läheisyys kuuluu oleellisesti lempeään kasvatukseen. Turvallisesta, hyväksyvästä ja lasta arvostavasta ihmissuhteesta on hyvä kasvaa kohti aikuisuutta.

En kuitenkaan koe tarvetta nimetä meitä miksikään enkä koe, että kaikkien tulisi toimia samoin kuin meidän. Jokainen toimii omalle perheelleen parhaaksi näkemällään tavalla, lapsia on erilaisia ja niin meitä aikuisiakin. Haluan silti puhua lapsentahtisuuden puolesta. Tietysti hommat on vähän erilaisia useamman lapsen kanssa kun pitääkin yhdistää kaikkien lasten tahti ja tarpeet. Näin yhden lapsen kanssa on helppoa elää hänen tahtinsa mukaan.

Heräsikö ajatuksia tai kysymyksiä?
Onko kiintymysvanhemmuus tuttu käsite?


Seuraa IG:ssä: @outikarita

0 kommenttia

  1. H kirjoitti:

    Musta on hyvin sanottu, että vauva on proriteetti numero yksi ja mikäs kiire/tarve tässä muunkaanlaiseen elämään olisi kun vauvantahtiseen. Nämä pätee myös siihen tänään paljon puhuttuun äityden/raskauden painonnousuun ja tekosyihin 😉 Mulle myös vauva on ykkönen, eikä mulla oi kiire muualle. (Parempia valintoja voi tehdä ruuan yms. suhteen, mutta tiukka ruokavalio ja treeniaikataulu ei oikein tue vauvantahtisuutta.)
    Lähti nyt vähän sivutielle tämä kommentti, mutta sopi teemaan. Asia oli siis se, että vauvantahtisesta elämäsä olen niin samaa mieltä ja mua jopa vähän ärsyttää muiden ihmisten utelut, koska aion jättää vauvan hoitoon, lähteä ulos/salille/jtn, antaa korviketta (että olis enemmän omaa aikaa). Ja mä en voi tajuta näitä kysymyksiä. Haluan antaa lapselleni läheisyyttä ja läsnäoloa eikä mulla ole kiire yhtään minnekkään. Toivoisi itse ainakin läheisiltä ja tuttavilta ymmärrystä siihen, että minä/me halutaan elää vauvantahtisesti.

    • Outi Karita kirjoitti:

      Kiitos kommentistasi H!
      Tuosta painoasiasta ym. multa tulossa ihan oma postauksensa.
      Nimenomaan sitä arkea pitää elää sen mukaan kun itsestä tuntuu hyvältä. Ns. omaa aikaa saa kotonakin päiväunien aikaan tai vuorotellen miehen kanssa. Toiset kaipaavat sitä enemmän ja toiset vähemmän 🙂

  2. Susan kirjoitti:

    Ihana teksti! ❤️ Mä koen että me ollaan ”kiintymysvanhempia” vaikka meillä ei imetetty tai nukuttu perhepedissä. Aura on ihan vauvasta asti saanut olla sylissä niin paljon kuin vaan viihtyy ja edelleen rakastan kantaa tuota 11kg möttiä. Nykyään hän hakee välillä lempiliinansa ja pyytää kyytiin ?. Ulkoillessa hän on usein liinassa ja rattaat on vain tavaroita varten. Pienestä pitäen hän on tottunut katsomaan maailmaa sylistä käsin ja on niin ihana kommunikoida lenkillä ja ihmetellä yhdessä asioita. Se kontakti on ihmeellinen! Kotityöt pyrin tekemään kun Aura nukkuu, koska haluan olla hänelle läsnä kun hän on hereillä. Toki laitetaan yhdessä pyykit ja tyhjennetään tiskikone, koska hän tykkää siitä. Ja monesti hän nukkuu päikkärit liinassa tai reppuselässä ja saan samalla touhuta vauva kuitenkin lähelläni. Meillä pulloruokinta oli senkin takia hyvä ratkaisu että mies haluaa osallistua yhtä paljon. Kummatkin nauttivat tyttären lämmöstä ja läheisyydestä ja yhdessä vaiheessa Aura sanoikin molempia äitiksi ?. Perhepeti ei taas meillä toiminut kun me kaikki kolme nukutaan niin huonosti yhdessä. Omassa huoneessaan Aura nukkuu paljon paremmin. Usein kyllä ikävöin vauvaani öisin.

    • Outi Karita kirjoitti:

      Kiitos Susan ❤
      Juuri se kontakti ja kommunikointi lapsen kanssa on niitä tärkeitä juttuja ja se lapsentahtisuus. ❤

  3. Aurora kirjoitti:

    ”Jokaisella meillä on läheisyydentarve ja mikäli sitä ei tyydytetä lapsuudessa niin se jää taakaksi elämään, tarpeeksi johon ei ole saanut riittävää vastakaikua. ” just näin! Eiks tää oo jo jossain tutkimuksissakin todettu.
    ”Joskus kuulee, ettei vauvojen joka inahdukseen tarvi reagoida eikä varmasti tarvikaan, mutta entäs itkuun? Toiset on sitä mieltä edelleen, että on hyvä oppia alusta alkaen ettei äiti välttämättä heti vastaa, ettei itkut aina auta ja että kyllä se itku loppuu.” Tää on kyllä mun mielestä ahdistava ajatus ? ja niin se kyllä menee että vauva lakkaa itkemästä, koska kokee ettei kannata tuhlata voimia, jos hänelle ei vastata. Ei vauvat oo tyhmiä, ne yrittää selviytyä hyvin karuissakin olosuhteissa juuri sillä että säästävät voimia peruselintoimintoihin, jos he huomaavat että itkuun ei vastata.
    Itkuhan on tosiaan vauvan kommunikointi keino kertoa jostakin tarpeestaan (nälkä, läheisyys, ym). Itse ihmettelen miksi usein vielä tapaa sellaisia ajatuksia että läheisyyttä voisi antaa liikaa tai että se että vauva haluaa olla sylissä johtuu siitä että vauvaa on pidetty liikaa sylissä. Tommosia ajatuksia en vaan voi ymmärtää. Läheisyys on yksi tarve muiden joukossa. Ja tähän on mun mielestä ihan tutkittua tietoakin, ainakin aivotutkimuksen puolelta.
    Ite nyt 1v8kk taaperon kanssa olen edelleen samaa mieltä, että itkuun on aina joku syy. Miksi lapsi huutaisi huvikseen? Yhteys lapsen ja vanhemman välillä, ymmärryksen ja kunnioituksen kautta syntynyt, antaa paljon lisää lapsen/lasten kanssa toimimiseen. Isompienkin lasten ”uhmat” saavat erilaisen merkityksen kun ymmärtää mitä lapsi hakee käytöksellään.
    Ah, mä voisin puhua tästä aiheesta vaikka kuinka, lapsentahtisuus on lähellä sydäntäni ja haluan olla osaltani vaikuttamassa siihen, että tieto lapsen ja aikuisen välillä vallitsevan kunnioittavan suhteen hyödyistä lisääntyy.❤️
    Ootko kuullut Pää edellä kirjasta?

    • Outi Karita kirjoitti:

      Kiitos ihanasta ja hyvästä kommetistasi, ihana kun kirjoitit ❤
      On näistä asioista varmasti tutkimuksiakin! Ja itse olen näistä ainakin paljon lukenutkin.
      Tuo mitä kirjoitit lapsen itkusta, miten alkaa säästämäön voimia kun itkuun ei vastata oli hyvä pointti, mistä itseasiassa myös puhuttiin tuolla yksityisessä valmennuksessa. Meillä ei vauvan tarvitse itkeä ❤
      Lapsen kanssa kommunikointi ja ymmärryksen luominen on just tärkeitä asioita. Voi, mäkin voisin näistä höplttää vaikka kuinka ja meen täytys varmaan joskus päästä saman pöydän ääreen höpöttämään ?
      Kiitos kirjavinkistä, täytyy tutustua ?

  4. Katja kirjoitti:

    Itse 2 lapsen äitinä olen kanssasi samoilla linjoilla: lasta kunnioittava, lempeä ja lapsen tahtinen kasvatus kunniaan. Toki rajoja ja välillä tiukkoja linjoJakin tarvitaan, eikä kukaan ole täydellinen. Mutta itselläkin sydäntä kylmää, että vauvan tahallaan annetaan yksinään huutaa tai että edelleen joku ajattelee, että syliä ja läheisyyttä voisi olla liikaa tai siitä voisi olla lapselle haittaa.

    • Outi Karita kirjoitti:

      Juurikin näin ❤
      Ja kyllä, rajatkin on rakkautta ja lapset tarvitsevat myös ohjausta lempeyttä ja laosentahtisuutta unohtamatta 🙂
      Kiitos kommentistasi ❤

  5. At kirjoitti:

    Olen samaa mieltä. Mutta ehkä pienin poikkeuksin tai huomioin.
    Nukkuessaan vauva monesti herää ja alkaa ääntelehtiä. Se ääntelehtinen ei ehkä ole vielä syy syöksyä vauvan luokse, koska hyvin usein vauva nukahtaa ihan itse uudelleen. Mutta kyllähän sen tunnistaa kun pieni ääntely muuttuu itkuksi ja vaativaksi, silloin siihen tulee ehdottomasti reagoida.
    Ja se, miksi äitiä patistetaan laittamaan vauva vaikka vaan tunniksi hoitoon (usein se kannattaa ajoittaa siihen kun vauva hyvin todennäköisesti nukkuu koko sen tunnin), on se, että moni (ei kaikki) äiti tarvitsee edes pienen hetken aikaa olla yksin tai rauhassa, vaikka vaan käydä kaupassa yksin.
    Näin äitikin voi paremmin ja säästyy ehkä loppuunpalamiselta.
    Nämä näkisin siellä asioiden takana. Ei kai kukaan nyt pientä vauvaa halua huudattaa. Eri asia on siinä vaiheessa, kun lapsi tietää saavansa kaiken periksi vain huutamalla. Ja esimerkiksi 5-vuotias kummipoikani yrittää edelleen saada kaiken periksi huutamalla, valitettavasti saa huutaa 🙂

    • Outi Karita kirjoitti:

      Heippa!
      Noussa poikkeuksissakin ollaan samaa mieltä kait… Kirjoitinkin ettei jokaiseen äännähdykseen tarvi heti reagoida. Niitä oppii kyllä hyvin tunnistamaan ja meillä joskus poika voi unissaankin pitää kovaa ääntelyä ja hereilläkin lapsi voi ihannitsekseenkin äännähdellä. Viestit oppii kyllä tunnistamaan ja toki ääntelyihinkin vastaaminen edistää puheen ja kommunikoinnin kehitystä 🙂
      Mutta kyllä valitettavasti sitäkin vielä kuulee että vauvan voi antaa joskus itkeäkin, ettei se ole vaarallista. No meidän vauvan ei tarvitse itkeä yksinään.
      Hoitojutuista en mitään tainnut puhuakaan. Meillä on hyvin onnistunut kummankin vanhemman oman ajan otto vuorotellen kumpi on vauvan kanssa ja mäkin oon esim. käynyt parturissa ja iskä ollut pojan kanssa. Tänään suunnataan miehen kanssa kummatkin tunnin-kahden treffeille kaksin kun mamma ja pappa vaunulenkittää poikaa.
      Ehdottomasti vanhempien hyvinvointi on hirmu tärkeää ja joskus se oman ajan saaminen yhdessä ja erikseen jos ja kun sitä kaipaa. Kaikki ei välttämättä kaipaa.
      Hyviä pointteja nostit keskusteluun 🙂

  6. A. kirjoitti:

    Tosi hyvä kirjoitus! Itse en oikein tiedä, miksikä meidän vanhemmuutta kutsuisi tai kuten sanoit, tarvitseeko sitä luokitella sen kummemmin edes, mutta tunnistan noista kiintymysvanhemmuuden ajatuksista moniakin omiksemme. Mulla oli itseasiassa raskausaikana hyvinkin paljon toiveita asian suhteen ja synnärillekin menin toivelistan kanssa haaveissa vesisynnytys, mutta luonto päätti toisin ja kiirelliseen sektioon päädyttiin lopulta 🙁 Siitä seurasi valtava synnytyspettymys ja raju baby blues jonka aikana en pystynyt kommunikoimaan vauvan kanssa sillä tavalla kuin toivoin ja haaveilin, en kyennyt täysimetykseen koska maito nousi vasta n 1 vk synnytyksen jälkeen ja pojalle määrättiin lisämaitoa synnärillä, niin maidon noustessa sitä ei ollutkaan riittävästi. Olin aika hajalla. Onnemme oli ihana mieheni, joka hoivasi vauvaa senkin edestä. Siitä kuitenkin selviydyin ja nyt meillä meneekin tosi hyvin. Osittaisimetän ja pyrin kaikin keinoin vastaamaan vauvan tarpeisiin ja pitää lähellä niin paljon kuin mahdollista.
    Olen täysin samaa mieltä siitä että vauvaa ei jätetä yksin itkemään, todellakaan 🙁 Kamala ajatuskin. Olen kyllä kuullut arvosteluja että me pidetään vauvaa liikaa sylissä, että hän tottuu eikä enää rauhoitu muuten. Ei minusta tarvitsekaan. Läheisyyttä pitää nimenomaan saada paljon tullakseen itsenäiseksi, itsevarmaksi. Joskus koen syyllisyyttä alkutaipaleestamme ja siitä että vauva ei saanut tarpeeksi syliä minulta leikkauksesta toipumisen ym vaikeuksien takia, mutta uskon että olen siitä huolimatta tarpeeksi hyvä äiti. Ainakin tsemppaan itseni uskomaan 🙂
    Tosiaan sylitellään paljon ja muutenkin hellitään pientä, mutta myös liikutaan paljon ns omien kiinnostusten mukaan. Oon sitä mieltä että vaikka elämme vauvantahtisesti, niin se ei estä meitä olemasta sillä tavalla aktiivisia, mitä olemme olleet ennen vauvaa. Tulevaisuudessakin varmaan liikutaan paljon luonnossa, matkustetaan, käydään shoppailemassa jne. Tätä kaikkea kuitenkin nyt vauvan ehdoilla, esim. ulkomaille ei lähdetä vielä kun ei ole kaikkia rokotuksia, mutta sitten vaikkapa 6 kk iässä olisi reissu suunnitteilla. Kaikki tollanen meneminen on loppupeleissä aika pieni osa arjesta mutta meille tärkeää. Kotonakin ehdimme olla ihan rauhassa 🙂 Mulla ei ole kiire mihinkään, mutten myöskään osaa olla ns vain kotona. Sitä olenkin paljon pohtinut, koska välillä kuulee kuinka vauvan kanssa ”pitää olla” kotona ja pesimässä, sitä tehtiinkin muutama eka viikko, mutta koin melko ahdistavana olla 24/7 kotona. Varsinaista omaa aikaa en niinkää paljoa kaipaa, mutta sellaista että mennää ulos neljän seinän sisältä koko porukka. Sitten kun on oikea aika haluamme myös ottaa muutaman tunnin parisuhdeaikaa silloin tällöin 🙂
    Nukkumisjärjestely on meillä sellainen, että poika on nukkunut vieressä tai ns sivuvaunussa, mutta jossakin vaiheessa siirrymme varmaan omassa sängyssä nukkumiseen. Sillä ei kuitenkaan ole vielä kiire.
    Ainiin ja kun aina pelätään että vauva ”tottuu” syliin ja vieressä nukkumiseen jne, niin eipä kukaan esim teini-ikäinen enää käytä vaippojakaan tai nuku vanhempiensa välissä niin miksi sitten sylistä tai huomion määrästä ollaan niin huolissaan. Parempi se on saada lapsena sitä mahd paljon kuin jäädä ilman ja hakea myöhemmin sellaisilla tavoilla, jotka ei ole kauhean terveellisiä.
    Tulipa pitkä kommentti mutta aihe on todella mielenkiintoinen ja tästä voisi höpöttää loputtomiin!

    • Outi Karita kirjoitti:

      Kiitos perusteellisesta kommmentista. Halusin ottaa ihan aikaa tähän vastaamiseen.
      Ikävää että olet kokenut vaikeahkon alkutapaipaleen, mutta hyvä että niistä asioista on päästy yli. Olethan käsitellyt synnytyspettymystä? Se ehdittomasti kannattaa tehdä vaikka tuntuisi että se on jo ollutta ja mennyttä.
      Syylisyyttä tai huonommuutta sun ei tarvitse tuntea, ethän ole noille asioille mitään voinut.
      Ihanasti ajattelet ja juuri niin, vauvantahtisuuden ei tarvitse olla este aktiiviselle elämälle eikä vauva-arjen tarvi syrjäyttää elämästä pois niitä aiempia mielenkiinnonkohteita 🙂
      Meillä juuri eilen onnistui parisuhdeaika pojan päikkäreiden aikana kun nukkui päikkärit mamman hoidossa ajtuaan tietämättömänä että vanhemmat on poissa olleetkaan ❤
      Mutta kaikki tuollaiset oman ajan ottamiset ja parisuhdeajat voi ottaa vauvantaihtisesti ja sitten kun itse sellaista kaipaa…
      Kiitos paljon kommentistasi ja ihanaa vauvaelämää sinne ❤

  7. Lm kirjoitti:

    Tuo kiintymysvanhemmuusjuttu on ihan kiva ajatus, mutta minusta siinä vanhemmat saattavat unohtaa itsensä. Minä en koe että lapseni on koko elämäni vaikka äitiys suuri rooli onkin. Olin ekat kuukaudet todella kiinni vauvassa enkä raaskinut paljoa jättää hoitoon. Palasin kuitenkin nopeasti työelämään ja nyt kun vauva on pian 1v, olen jo paljon pois kotoa myös harrastamassa, lapsi on isänsä kanssa tai mummilassa. Tarvitsen paljon omaa aikaa että jaksan arkea. Joskus tunnen siitä silti syyllisyyttä. Pelkästään kotona lapsen kanssa oleminen saa minut masentuneeksi ja kaipaan usein ”entistä elämääni” vaikka rakastankin lastani. Halusin vain tuoda tällaisenkin näkökulman, että kaikki vanhemmat eivät elä vain lapselleen vaan pitävät omankin elämänsä, eikä se välttämättä ole väärin tai tarkoita sitä ettei lapsi saa kaikkea tarvitsemaansa.

    • Outi Karita kirjoitti:

      Itse en näe että kiintymysvanheemmuuden tai vauvantahtisuuden tarvisi kuvailemallasi tavalla rajoittaa. Ei elämän tarvitse kaikkineen muuttua, sitä voi esim. edelleen pitää harrastuksistaan yms. kiinni.
      Toki on yksilöllistä kuinka paljon kukin tarvitsee sitä ns. omaa aikaa tai aikaa kumppanin kanssa kahden.
      Meillä nämäkin hetket onnistuneet vauvantahtisuudesta huolimatta. Tänäänkin oltiin kahden miehen kanssa syömässä pojan nukkuessa päiväunia mammalassa tyytyväisenä 🙂
      Siinä missä joku ei halua antaa lastaan hoitoon edes hetkeksi niin ei ole väärin vaikka joku antaisi.
      Itseään ja parisuhdetta ei tarvi eikä kannata hukata siihen vauva-arkeen ❤

  8. heidisusanna kirjoitti:

    Hyvä postaus! Tunnistan noita ajatuksia kiintymysvanhemmuudesta ja aika lailla samoin mentiin esikoisen kohdalla. Kuitenkin myös noihin teemoihin sisältyy se vaara, että lataa itselleen vauvavuotena aivan kohtuuttomat paineet ja yrittää vaan viimeiseen asti olla maailman parhain ja läsnäolevin äiti. Toisen lapsen kohdalla yritän antaa rakkauden ja luontaisesti tulevien äitivaistojen johdattaa enemmän kuin opastuksien. Jos en jaksa sillä hetkellä antaa itsestäni sitä 100%, niin se on ihan okei ja onhan lapsella isä ja muita läheisiä. En tarkoita, että viittasitkaan mihinkään uhrautumiseen, koen vain, että itseni ajoin vähän loppuun esikoisen vauvavuotena miettimällä näitä kaikkia kiintymysasioita liikaa ja koittamalla olla superäiti. Vauva oli 8kk kun lähdin ekan kerran kotoa magneettikuvauksen ja sitteni polveni tähystysleikkauksen vuoksi ja koin siitä maailman huonointa omaatuntoa, ei siis näinkään! 😀
    Ihanaa uutta vuotta teidän perheelle! <3
    http://viivyvierellain.blogspot.fi/

    • Outi Karita kirjoitti:

      ”Toisen lapsen kohdalla yritän antaa rakkauden ja luontaisesti tulevien äitivaistojen johdattaa enemmän kuin opastuksien.”
      Juurikin näin ajattelen, että on hyväkin toimia ❤
      Toki sitä voi avautua uusia ajatuksia ja toimintamalleja kun kuulee eri jutuista, mutta ei lasta opusten ja ohjeiden mukaan kuulu kasvattaa vaan sydämellä ja mikä itselle tuntuu luontevalta.
      Missöän nimessä näistä ei kannata ottaa stressiä ?
      Kiitos kun jaoit tämänkin huomion ❤

  9. Jenni kirjoitti:

    Minun mielestäni on hurjaa, että vanhempia kategorisoidaan lokeroihin erilaisilla termeillä.. Tai lähinnä sitä, että on tiettyjä asioita, jotka tekevät ihmisestä juuri esimerkiksi kiintymysvanhemman. Vaikka se ei niin kirjaimellista olisikaan, tulee sellainen olo, että ne on tiettyjä kriteerejä, jotta saa kyseisen ”arvonimen” tai voi kutsua itseään ko. termillä.
    Itselläni synnytys ei ollut luonnonmukainen, en pystynyt imettämään emmekä nuku perhepedissäkään. Tuntuu hassulta, että en olisi kriteereiden mukaan kiintymysvanhempi, vaikka ajattelen, että tietystihän olen! Se on sananakin mielestäni erikoinen. Jos ei allekirjoita tai toteuta kiintymysvanhemmuuden periaatteita, eikö muka ole lapseensa kiintynyt vanhempi. Rakastan lastani enemmän kuin mitään muuta maailmassa, ja näytän ja viestitän sen hänelle joka hetki, kun olemme yhdessä <3
    Asioista on hyvä ja kiva keskustella, mutta mun mielestä joskus nähdään vähän turhan paljon vaivaa siinä, että vedetään sanatonta rajaa oikean ja väärän välille. Ei sanota ääneen, mutta ajatellaan jotkut tavat ja asiat oikeiksi ja jonkun toisen vääriksi. Jokainen on varmasti paras mahdollinen äiti, isä ja vanhempi juuri omalle lapselleen ja pyrkii aina parhaaseen mahdolliseen. Vanhemmuus ja esimerkiksi äitiys on aiheena tosi arka, sillä varmasti jokainen äiti kokee tekevänsä maailman parhainta ja tärkeintä 'työtä' hoitaessaan omaa lastaan, ja jos silloin tulee tunne, että ei tee sitä parhaalla mahdollisella tavalla tai että joku toinen tekee paremmin, niin se voi tuntua todella pahalta. Siksi on tärkeää puhua asioista toisia kunnioittaen ja myös niitä toisten tapoja kunnioittaen.
    Ja tää oli nyt tällästä yleistä ajatusta, joka tuli mieleeni kun lukee näitä vauva- ja vanhemmuusaiheisia tekstejä yksityisiltä ihmisiltä. Ei missään nimessä kritiikkiä tätä kirjoitusta kohtaan. Ihan mukavaa luettavaa ja ajatuksia avaavaa.
    Toivon kaikille äideille ja myös blogin kirjoittajalle ihanaa tätä vuotta ja rentoa ja rakkaudentäyteistä äiti-lapsiaikaa! Älkää verratko itseänne tai tekemisiänne muihin vaan tehkää juuri sitä omaanne täydellä sydämellä!

    • Outi Karita kirjoitti:

      Kiitos hyvästä pihdinnasta! ?
      En itsekään näe tarvetta kategorioida ihmisiä muutenkaan. Olen aina vierastanut nimetä itseni joksikin. Monethan kuitenkin oomaavat piirteitä, tyylejä tai tapoja toimia monesta ”kategoriasta” ja siten muodostuukin yksilöt.
      Sanoisin että suurin osa vanhemmista on varmastikin kiintymysvanhemmia asiaa sen enempää ajattelematta että toteuttaisi tiettyä kasvatus ja hoitofilosofiaa. Itsekään en ole ajatellut noudattaa mitään tiettyä kaavaa vaan toimia lapsentahtisesti ja itselle luontevalla tavalla. Juuri tuo oman lapsen mukaan ja itselle luonteva tapa toimia onkin musta just hyvä.
      On monia hyviä tapoja toimia ja siinä olet oikeassa ettei niiden mukaan pitäisi arvottaa kuka on toistaan parempi. Jokaisella on (tai ainakin pitäisi olla) varmasti ajatus toimia omalle lapselleen parhaana vanhempana ❤
      Nuo muutamat luetellut kohdathan ei ollut kriteereitä.
      ”Kiintymysvanhemmuus on vauvojen ja lasten hoitofilosofia, jossa keskiössä on lapsen tarpeiden tunnistaminen ja niihin vastaaminen ihmiselle lajityypillisellä tavalla. Kiintymysvanhemmuuden tavoitteena on edistää vahvan ja positiivisen kiintymyssuhteen muodostumista lapsen ja aikuisen välille. Tietyt vauvanhoitotavat ovat kiintymysvanhemmuusperheissä yleisiä…”
      ”Hoitotapoja oleellisempaa on kuitenkin vauvaa ja lasta kunnioittava kohtaaminen ja pyrkimys ymmärtää häntä kokonaisvaltaisesti.”
      Itse olen huomannut näiden tiettyjen KiVa:n yleisten hoitotapojen olevan mulle just luonteenomaisia, vaikkei ne tosiaan määritä sitä kiintymysvanhemmuutta tai hyvää vanhemmuuttakaan. Nuo jotenkin sopi ottaa mukaan tähän postaukseen ja omiin ajatuksiini.
      Ihana sinnun loppulausahduksesi.
      Juurikin niin ja samaa toivotan sinulle! ❤

  10. Jenna kirjoitti:

    On niin sydäntä lämmittävää lukea teidän elämästä ja vauvantahtisuudesta ❤ Meilläki mennään vauvan ehdoilla mm nukkumisen ja imetyksen suhteen, näistä kahdesta tulee kyllä ulkopuolelta hyvin herkästi negatiivista kommenttia.. Mutta aiotaan jatkaan meidän tyylillä ❤

    • Outi Karita kirjoitti:

      Ihana kuulla ❤
      Jatkakaa ihmeessä, mitähän tuollaisia asioita muut ihmettelee. Se on ihmeellistä miten toisia voi häiritä asiat mitkä ei edes heihin vaikuta. Mun mielestä just syöminen ja nukkuminen vähän niinkuin kuuluukin mennä lapsentahtisesti 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *